Ihmisen perustunteet
Tunteiden sosiologian kurssin ensimmäisellä luennolla pohdimme ihmisen perustunteita. Niiden määrittelyjä on lukuisi  ja määrittelykriteeritkin vaihtelevat huomattavasti. Jonathan H. Turnerilla on, ainakin Paul Ekmanin mukaan, näkemys ettei perustunteita tulisi määritellä. Itse uskoisin Ekmanin tavoin että perustunteiden määrittelyllä voisi olla, ja ilmeisesti on ollutkin positiivisia vaikutuksia tutkimusten tuottamisessa. Miksi on niin vaikeaa tulla konsensukseen siitä mitkä olisivat perustunteita? Luennolla Jari Aro antoi jokaiselle oppilaalle minuutin aikaa kirjoittaa lapulle ylös mitkä hänen mielestään ovat ihmisen perustunteet. Seuraavalla luennolla saimme kyselyn tulokset ja vastauksissa oli määritelty peräti 44 eri tunnetta, tai pitäisi kai että oli kirjoitettu 44 eri tunnetta kuvaavaa sanaa. Top 5 oli: ilo, suru, viha, häpeä, rakkaus. Häpeä oli listassa niin korkealla varmasti koska kurssi on häpeä -tunteen teemaseminaari joten se tuli kaikille helposti mieleen. Tämä helposti mieleen tullut häpeä -tunne sitten listattiin perustunteiksi koska jostain syystä moni oli tilanteessa toiminut kirjoittaen vain ylös kaikki tunteet mitä he minuutin sisällä onnisuivat keksimään. Johtuiko tämä pelkästään minuutin aikarajan aiheuttamasta stressitilanteesta, vai kertooko tämä siitä että perustunne -perspektiivi ei ainakaan tässä koeryhmässä ole luontainen tapa ajatella?

Itseäni ärsytti että rakkaus oli noin yleinen vastaus perustunteeksi. Merkittävämpää kuin mitä tämä kertoo koeryhmästämme, on kuitenkin kenties se mitä se kertoo minusta. Miksi se ärsytti? Syvempään itseanalyysiin lähtemättä se mielestäni ärsyttti koska pidin sitä koherenttina käsitykseni kanssa että naivi suhtautuminen tunteisiin on yleistä niin yliopistolaisilla kuin tehdastyöläisilläkin. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluessani haaveilin, naivisti siis itsekin, että yliopistossa ei esiintyisi epätieteellistä ajattelua. "Naivi suhtatuminen tunteisiin" vaatisi monien sivujen selityksen, mutta sanottakoon että käsitykseeni tästä ilmiöstä liittyy "aikuistuminen", buddhalaisuus, Spinoza sekä suurelta osin narratiivisen lähestymistavan tuoma näkökulma romantiikkaan. Matti Hyvärinen mainitsi aiheesta muunmuassa Tiistaina 12.2.2008 luennollaan Sosiaalipsykologian teoriat -kurssilla. Toinen syy miksi koen että oli ärsyttävää nähdä rakkaus noin yleisenä vastauksena on että sana "rakkaus" voi sisältää niin erilaisia ilmiöitä. Tarkoitammeko rakkautta ystävien välillä, vai rakkautta tietoa kohtaan, vai kenties rakkautta naisen ja miehen välillä (tai samaan kategoriaan tipahtavaa rakkautta samaa sukupuolta olevien välillä)? Mitä rakkautta on aseksuaalin rakkaus kumppaniaan kohtaan? Heidän omasta mielestään se nimittäin eroaa ystäviä kohtaan koketusta rakkaudesta. Käytin muotoa "rakkautta naisen ja miehen välillä", vaikka mielestäni se ei ole lainkaan hyvä ilmaus. Tämän tein ainoastaan sen takia että en keksinyt parempaakaan, sillä usein käytetty ilmaisu: "romanttinen rakkaus", ei ole mielestäni sekään synonyymi sille mitä yritin kuvata. En tiedä olivatko rakkauden vastaukseksi antaneet ihmiset tarkoittaneet rakkautta ystävien kesken, rakkautta jotain muuta kuin elollista oliota kohtaan, vai rakkautta ihmistä kohtaan jonka kanssa haluaa viettää elämäänsä rakastavassa suhteessa, enkä ole lainkaan varma että moni heistä on ajatellutkaan mitä he tarkoittavat kirjoittaessaan lappuun tuon mieliä myrskyistävän sanan.

Jos kuvitellaan että kaikki rakkaus -vastaukset olisivatkin tulkittavissa parisuhde, mies ja nainen -suhde, romanttinen suhde -kategorioista johdettavaksi tunteeksi, olisi se siltikin vielä ongelmallinen. Olen omaksunut ja vahvasti mieltynyt antropologi Dr. Helen Fisherin metodiin purkaa tämän tyylinen rakkaus kolmeen osaan: "lust, romantic love and attachment". Himo, tai seksuaalinen halu on hänen mukaansa kehittynyt evoluutiossa saamaan ihminen liikkeelle "parisuhdemarkkinoilla". Sen tehtävä olisi saada meidät hakemaan kumppania ja saada meidän käymään läpi monia eri ehdokkaita. Tämä ei tietenkään tarkoita nimenomaan parittelua monien eri ehdokkaiden kanssa, vaan sitä että olisimme kiinnostuneita monista eri kumppaniehdokkaista ja kokisimme mielenkiintoa lähestyä kumppaniehdokkaita aktiivisesti. Romanttinen rakkaus olisi kehittynyt keskittämään paritteluenergiaa nimenomaan yhteen ja tiettyyn kumppaniin. Tällä voidaan ymmärtää olevan ultimaattisia selityksiä, kuten se että promiskuiteettisen parittelun tuotteena syntyy jälkeläisiä joilla ei ole kahta vanhempaa, ja sitä kautta evoluutioympäristössä heikommat selviytymismahdollisuudet. Selviytymismahdollisuudet ovat varsin heikot kun otetaan vielä huomioon että ilmeisesti myös ihmisten esi-isät, kuten monet muut kädellislajit, ovat harjoittaneet "vieraan miehen mukuloiden" tappamista, välttääkseen heidän geenien kannaltaan turhaa työntekoa. Altruismi ei tässä nimenomaisessa tapauksessa ole ollut geenien etujen mukaista. Kiintymyssuhde on Fisherin mukaan kehittynyt välineeksi sietää kumppania vähintään sen aikaa että 1 tai 2 jälkeläistä on kasvanut huolehtimista radikaalisti eniten vaativan vauvaiän ylitse. Kaikki eivät luonnollisestikaan jaa Fisherin evoluutioperspektiivistä näkemystä rakkaudesta, mutta on tärkeää huomauttaa että Fisher argumentoi että nämä ovat rakkauden tunteiden syntyselitykset, ja ne vaikuttavat siihen miten rakkaus tänäkin päivänä toimii ja miltä se tuntuu - mutta hän ei sano että näistä voitaisiin johtaa sitä mitä rakkauden tulisi olla. Humen giljotiini pätee kristallin kirkkaasti. Mitä rakkauden kenellikin "tulisi olla" on lienee subjektin ulkopuolisten mielipiteiden tavoittamattomissa. Mielestäni Fisher auttaa puolueettomasti ymmärtämään rakkautta luonnollisena, ihmisiä syvästi koskettavana ilmiönä. Mutta mitä siis on se rakkaus josta puhumme? Millon mitäkin! Joskus intohimoa ymmärrykseen, joskus suurimmaksi osaksi seksuaalista himoa, joskus romanttista kaipuuta ja toisen vastarakkauden riipaisevaa tarvitsemista, joskus isänmaallisuutta, joskus tervettä itsetuntoa, joskus seksiaktin synnyttämää tilanteeseensopivaa ja kuuluvaa kielenkäyttöä - habituslipsahdusta, seksiaktin sosiaalisen konstruktion elämistä. Mitä tällaisella sanalla teemme kielessämme valistuneella 2000 -luvulla? Miltä mahtaisi tuntua avaruusoliosta joka tulisi tekemään meistä etnografiaa? Ehkä samalta kuin miltä meistä tuntuisi jos heidän kulttuurissaan olisi yksi ja sama sana kuvaamaan kampetsepuuta, tuomioistuinta, softwarea sekä musiikkia.